SKVL juhli 75. juhlavuottaan vuonna 2021

On kulunut 75 vuotta siitä, kun Suomen Kiinteistönvälittäjät perustettiin vuonna 1946. Suomen Kiinteistönvälittäjät ry on Suomen suurin ja vanhin kiinteistönvälityksen verkosto, joka koostuu lähes 500 paikallisesta toimistosta ja yli 1700 välittäjästä.

SKVL:n toimintaa kuvaa ammattitaito, paikallisuus, suomalaisuus, asemamme Suomen suurimpana kiinteistönvälitysalan toimijana sekä alan kehittäjänä ja ongelmien ratkaisijana.

Katso elokuva, seuraa tarinaamme!

Juhlavuoden aikana tällä sivulla julkaistiin videoita, joista jokainen kertoo ainutlaatuisen tarinan SKVL:n matkalta kiinteistönvälitysalan hallitsijaksi. Vuoden aikana katsotaan myös SKVL:n nykypäivää ja ehkä jopa tulevaisuutta. 75-vuotisen historian varrelta on löydetty avaimet menestykseen, sillä Suomen Kiinteistönvälittäjien jäsenyritykset myyvät nyt 40% asunnoista Suomessa! Matkaan on kuitenkin mahtunut monia käänteitä ja kamppailuja.

Tarina 4 – Oodi Kodille

12.11.2021

Koti on läpi elämän se turvasatama, jonka sisällä voit olla juuri se kuka haluat. Se on paikka, jonne kuulut ja josta löytyvät ne ihmiset, joita rakastat.

SKVL esittää Oodin Kodille.

Tarina 3 – Teknologian edelläkävijä

21.7.2021

SKVL on ollut kiinteistönvälitykseen liittyvän teknologian edelläkävijä jo ennen internet-aikaa. SKVL:n jäsenten 1970-luvulla Suomeen tuoma listing-järjestelmä vauhditti asuntokauppaa tuntuvasti.

Tarina 2 – Isä, poika ja ajan henki

15.4.2021

Kiinteistönvälitystoimisto Volanen on ollut SKVL:n jäsen jo 1960-luvulta asti. Pasi Volanen kertoo perheyrityksensä vaiheista kiinteistönvälityksen muuttuvassa maailmassa.

Lue koko tarina:

”Isä oli alkujaan muualla töissä, hän oli kirjanpainaja. Hän oli kuitenkin vapaa-ajallaan kiinnostunut kaupanteosta. Erään kerran hän avusti tuttavia asunnon myynnissä ja oli siinä yhteydessä tekemisissä Porvoon poliisimestarin kanssa, joka hoiti näitä lupa-asioita. Tässä yhteydessä poliisimestari suositteli, että miksei isä hankkisi kiinteistönvälittäjän oikeuksia, koska Porvoossa oli vain ruotsinkielinen kiinteistönvälittäjä siihen aikaan. 

Vuonna 1937 isä sitten rohkaisi mielensä, että rupesi päätoimisesti kiinteistönvälittäjäksi. Siihen aikaan ei vielä ollut vuokra- tai kerrostaloasuntoja Porvoossa. Porvoo oli puutalokaupunki. Ja varakas maaseutu ympärillä, missä myytiin maakiinteistöjä. 

Sitten sodan jälkeen, kun karjalaisia muutti Porvoonkin ympäristöön runsaasti, niin isä hankki heille runsaasti korvaavia maatiloja pilkotuilta isommilta tiloilta. Ja tuli myös porkkalalaisia, kun Porkkala jouduttiin luovuttamaan. Heille myös järjestettiin korvaavia kiinteistöjä. Porkkalasta tulevat olivat usein kalastajia ja heille järjestettiin rantatiloja Porvoon ympäristöstä. Heitä kiinnosti myös, että näiltä rantatiloilta voi myydä paloja pois. Näistä alettiin myydä kesäpaikkoja.

Isän kiinteistötoimisto toimi kotona. Alkujaan se oli yksi huone kolmiossa, joka oli toimistohuoneena. Siellä hoidettiin puhelinpalvelu, sinne tuotiin asiakkaat ja siellä kirjoitettiin kauppakirjat. Lapsena siinä olin vieressä ja välillä tuli puhelimeenkin vastattua isän puolesta. 

Kun ihmiset tulivat katsomaan paikkoja, niin eihän siinä sodan jälkeen meilläkään ollut autoa. Meillä oli polkupyöriä kaksi kappaletta, kaksi naisten pyörää. Niitä lainattiin joillekin, jotka tulivat katsomaan jotain paikkaa lähellä kaupunkia. Joskus menin jalkaisin mukaan näyttämäänkin. Myöhemmin kun alkoi tulla autoja, niin minä kävin näyttämässä koulun vapaa-aikoina, kesällä, erilaisilla lomilla ja viikonloppuisin myöskin näitä eri kohteita, koska olin aina isän kanssa käynyt katsomassa, että tiesin missä ne ovat, niin isälle jäi aikaa muuhun hommaan.

Ensimmäinen auto tuli meillä käyttöön, kun ostettiin vanha Ford, se kunnostettiin meille autoksi vuonna 1948. Sitä isä sitten käytti näihin näyttötehtäviin. 

Porvoossa oli kaksi lehteä, oli suomenkielinen Uusimaa ja ruotsinkielinen Borgåbladet, joissa ilmoiteltiin myyntikohteita. Muuta mainontaa ei oikeastaan ollutkaan. Siihen aikaan ei juurikaan kuvattu näitä kohteita eikä laitettu hienoja esitteitä, eikä ollut sellaisia vaatimuksiakaan. 

Silloin sotien jälkeen kun ei juurikaan ollut mitään esitteitä kohteista, vaan niitä piti paikan päällä käydä näyttämässä. Joskus oli niinkin, että myyjä itse esitteli kohdetta, ja sinne saattoi asiakkaan lähettää, kun oli selvä osoite. Mutta siihen aikaan ei aina pikkuteillä ollut nimiä eikä taloilla numeroa, niin se oli vaikea lähettää ihmisiä katsomaan, jos ei itse lähtenyt mukaan näyttämään. 

Koulun ja armeijan jälkeen muutin Helsinkiin ja menin Markkinointiopistoon. Tarkoitus oli siis mennä ihan muihin hommiin kuin kiinteistönvälitykseen. Opistolla oli kuitenkin opettajana professori, joka oli myös kauppakorkeassa, ja kun opisto loppui, hänen kauttaan päädyin työskentelemään kiinteistönvälityksessä. Työskentelin ensin muutamassa yrityksessä ja sen jälkeen perustinkin oman liikkeen. 

Opiston jälkeen kiinteistönvälityksessä työskennellessäni kauppa kävi tosi villisti. Tehtiin myös rakennusliikkeiden kanssa yhteistyötä, ja saattoi olla, että ensimmäisellä näytöllä työmaakopissa – kun oli vasta perustukset tehty – niin myytiin koko talo jo! 

Kun sain omat kiinteistönvälitysoikeudet vuonna 1962 perustin ensin kotitoimiston Helsingissä. Helsingissä siihen aikaan myytiin omakotitaloja ja rivitaloja, joita esimerkiksi Pakilaan sai rakentaa. Sitten sain vuokrattua toimiston Helsingissä Mikonkatu 9:ssä, ja samaan taloon tuli SKVL myös vuokralaiseksi. Siitä se sitten alkoi, meidän yhteistyö liiton kanssa. 

Työvälineistä puhelin oli tärkeässä roolissa, ja siihen aikaan myös esitteitä tehtiin aika alkeellisilla välineillä käsin. Kyllä sekin sitten onnistui, mutta nämä esitteet piti tehdä yöllä ja päivällä sitten kauppaa. 

Lehti-ilmoittelu oli tärkeää, että saatiin kontakti ihmisiin. Mutta oli myös pidettävä yllä sellaista kortistoa, ettei asiakasta jatkossa kadotettu. Ellei meillä ollut sopivaa kohdetta asiakkaalle juuri sillä hetkellä, niin otettiin asiakkaalta tiedot ja luvattiin kertoa kun jotakin heidän toivomaa kohdetta tulee myyntiin. Tästä kertyi ihan valtava kortisto, ja siinä säästi myös ilmoittelukustannuksia, kun useimmat kaupat menivät niin, että kortistosta löytyi asiakas uudiskohteelle. 

Maaseudultahan lähdettiin työn perässä kaupunkeihin 1960-luvulla. 1960–70-luvuilla tuli kaupunkiin ihmisiä kaukaa maalta, eivätkä he olleet koskaan asuneet kerrostalossa, ja kaupunkiasuminen oli heille kovin erikoista. Mutta ei minulla mitään ongelmia tullut ihmisten kanssa. Helsingissä rakennettiin tuona aikana todella paljon. Meillä ei ollut näitä aluerakentajien kohteita myytävänä, mutta tontteja myimme niille. 

Kun muutin Kulosaareen asumaan, niin sitä joutui ns. seurapiiriin. Siitä seurasi, että minulle tuli ihan omalaatuinen asiakaspiiri. Muun muassa useita lähetystöjä tuli asiakkaiksi, ja esimerkiksi Irakin lähetystö oli meidän naapurissa ja Irakin lähettilään poika pelasi meidän pojan kanssa jalkapalloa siinä pihalla. Minusta tuli Kulosaaressa sellainen ”meidän välittäjä”. 

SKVL:n puheenjohtajan aikanani koulutus oli tärkeä asia, jolla yritettiin korottaa rimaa, että ihmisiä saataisiin koulutettua yhä paremmiksi. Lisäksi meillä oli nämä vastuuvakuutukset liitossa. Myydessä pystyi kertomaan asiakkaille, että meillä on vastuuvakuutukset, että jos joku välittäjä mokaa, niin se korvataan. Mutta ei meillä sellaisia vahinkoja sattunut, aika kommelluksitta on mennyt. 

Minulla oli esitteissä ja korteissa kotinumero, niin kyllä ne ihmiset kotiin soittivat. Ja kun asuin Porvoossa vaikka toimisto oli Helsingissä, oli niin paljon myytävää Porvoossa, niin mielellään niitä viikonloppuisin näyttelin. Varsinkin saaristossa, piti olla varta vasten veneet sitä varten, että pystyi käydä näyttämässä saaripaikkoja. Kyllä se työaika oli aika ympyriäistä.”

Tarina 1 – Villi länsi ilman sheriffiä

12.2.2021

”Maassamme eletään tällä kertaa kiinteistöjen myynteihin nähden mitä ankarimmassa kurimuksessa. – – – Surullisessa kodittomuustilanteessa kiertelevää siirtoväkeä ja paljon muutakin elinpaikan tarpeessa olevaa väestöä on ostokyselijöinä niin tolkuttoman paljon, että myytäväksi jätetty kiinteistö menee kaupaksi monesti jo ennen kuin siitä ennättää saada edes paikalliseen sanomalehteen ilmoitusta.”

Frans A. Kaseva syyskuussa 1946
Suomen Kiinteistönvälittäjien puheenjohtaja v. 1946–1949

Lue koko tarina:

Sodanjälkeisessä Suomessa eletään jälleenrakennuksen, säännöstelyn ja asuntopulan aikaa. Suomi maana ja suomalaiset kansakuntana ovat 1940-luvun jälkipuoliskolla ”rikkinäisiä”, mutta samalla tahdotaan ponnistella uuden ja paremman Suomen rakentamiseksi.

Vuosi 1946 on ensimmäinen kokonainen rauhan vuosi, mutta monet velvoitteet jättävät hyvin vähän aikaa muulle kuin uusille ponnisteluille. Sotakorvaukset rasittavat Suomen teollisuutta ja taloutta, hyödykkeiden säännöstely sekä pula likipitäen kaikesta vaikeuttavat suomalaisten arkea. 

Asuntopula on pulmista suurimpia. Etenkin kaupungeissa asuntojen puute kärjistyy. Pommitetuimmissa kaupungeissa kuten Helsingissä ja Turussa sota on tuhonnut merkittävän osan asunnoista, lisäksi sotien aikainen korjausvelka on kasvattanut liki käyttökelvottomien asuntojen määrää. Samaan aikaan isoimpiin kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin, virtaa uutta väkeä, ja toisaalta eri puolilla Suomea kamppaillaan runsaan 400 000 siirtoväkeen kuuluvan asuttamiseksi uusille tiloille ja uusiin asuntoihin.

Sodanjälkeiset aikalaiset kokevat asuntotilanteen etenkin Helsingissä suorastaan katastrofaaliseksi, ja samanlaiset asetelmat toistuvat useissa muissakin kaupungeissa. 

Rakennustarvikkeiden säännöstely päättyy vuoden 1949 lopussa ja talonrakennustoiminnan säännöstely vasta vuodesta 1954 alkaen. Näistä syistä kaupunkien mittavampi rakentaminen viivästyy 1950-luvun puolelle. Käytännön vaikeudet vaivaavat kaikkia rakennushankkeita.

Sodanjälkeisillä asunto- ja kiinteistömarkkinoilla tapahtuu myös kehitystä. Kesäkuussa 1945 kiinteistönvälittäminen ammattina muuttuu ohjesääntöiseksi elinkeinoksi, jonka harjoittamiseen lääninhallitus jatkossa myöntää luvan.

Samaan aikaan alan toimijoiden keskuudessa on vireillä järjestäytymistä. Aktiivisia kiinteistönvälityksen edistäjiä ovat Frans A. Kaseva Tampereella ja Valde A. Hämäläinen Helsingissä. Kasevan toimeliaisuuden tuloksena järjestetään Suomen Kiinteistönvälittäjät perustava kokous helmikuussa vuonna 1946.  Kokoukseen osallistuu nelisenkymmentä kiinteistönvälittäjää ympäri Suomen.

Huolenaiheena on alan sisäinen toimintakulttuuri. Kaseva ja Kiinteistönvälittäjät ovat huolissaan siitä, että asunto- ja kiinteistömarkkinoilla ilmenee sotien jälkeen humbuukia: jotkin toimijat ilmoittelevat myytäväksi muun muassa jo myytyjä kohteita, tai myyvät asuntoja ja tiloja, joista ei ollut koskaan tehtykään välityssopimusta, ja jopa täysin tekaistuja myyntikohteita tulee ilmi. 

Juuri tähän Suomen Kiinteistönvälittäjäyhdistys haluaa tarttua, sillä sen tavoitteena on kaikenlaisen vilpin ja liioittelun poistaminen alalta sekä välittäjien ammattitaidon ja toimintatapojen kehittäminen. Vähitellen tilanne asuntomarkkinoilla alkaa kohentua.

Keväästä 1949 alkaen asuntovajetta kurotaan kiinni ja asumisoloja parannetaan. Pula rakennustarvikkeista hellittää ja rakentamisen tahti tiivistyy. Samaan aikaan suomalainen asuntotuotanto siirtyy aluerakentamiseen ja teolliseen sarjatuotantoon, mikä nostaa asuntomarkkinoiden volyymit uuteen mittaluokkaan. Vuonna 1953 Suomessa valmistuukin kolmanneksi eniten uusia asuntoja läntisen Euroopan mittapuulla. 

1950-luvulla hyvinvointi-Suomen rakennustyö on käynnistymässä. Suomen Kiinteistönvälittäjät on alusta asti mukana varmistamassa, että suomalaiset saavat turvalliset ja kunnolliset kodit.