”Isä oli alkujaan muualla töissä, hän oli kirjanpainaja. Hän oli kuitenkin vapaa-ajallaan kiinnostunut kaupanteosta. Erään kerran hän avusti tuttavia asunnon myynnissä ja oli siinä yhteydessä tekemisissä Porvoon poliisimestarin kanssa, joka hoiti näitä lupa-asioita. Tässä yhteydessä poliisimestari suositteli, että miksei isä hankkisi kiinteistönvälittäjän oikeuksia, koska Porvoossa oli vain ruotsinkielinen kiinteistönvälittäjä siihen aikaan. 

Vuonna 1937 isä sitten rohkaisi mielensä, että rupesi päätoimisesti kiinteistönvälittäjäksi. Siihen aikaan ei vielä ollut vuokra- tai kerrostaloasuntoja Porvoossa. Porvoo oli puutalokaupunki. Ja varakas maaseutu ympärillä, missä myytiin maakiinteistöjä. 

Sitten sodan jälkeen, kun karjalaisia muutti Porvoonkin ympäristöön runsaasti, niin isä hankki heille runsaasti korvaavia maatiloja pilkotuilta isommilta tiloilta. Ja tuli myös porkkalalaisia, kun Porkkala jouduttiin luovuttamaan. Heille myös järjestettiin korvaavia kiinteistöjä. Porkkalasta tulevat olivat usein kalastajia ja heille järjestettiin rantatiloja Porvoon ympäristöstä. Heitä kiinnosti myös, että näiltä rantatiloilta voi myydä paloja pois. Näistä alettiin myydä kesäpaikkoja.

Isän kiinteistötoimisto toimi kotona. Alkujaan se oli yksi huone kolmiossa, joka oli toimistohuoneena. Siellä hoidettiin puhelinpalvelu, sinne tuotiin asiakkaat ja siellä kirjoitettiin kauppakirjat. Lapsena siinä olin vieressä ja välillä tuli puhelimeenkin vastattua isän puolesta. 

Kun ihmiset tulivat katsomaan paikkoja, niin eihän siinä sodan jälkeen meilläkään ollut autoa. Meillä oli polkupyöriä kaksi kappaletta, kaksi naisten pyörää. Niitä lainattiin joillekin, jotka tulivat katsomaan jotain paikkaa lähellä kaupunkia. Joskus menin jalkaisin mukaan näyttämäänkin. Myöhemmin kun alkoi tulla autoja, niin minä kävin näyttämässä koulun vapaa-aikoina, kesällä, erilaisilla lomilla ja viikonloppuisin myöskin näitä eri kohteita, koska olin aina isän kanssa käynyt katsomassa, että tiesin missä ne ovat, niin isälle jäi aikaa muuhun hommaan.

Ensimmäinen auto tuli meillä käyttöön, kun ostettiin vanha Ford, se kunnostettiin meille autoksi vuonna 1948. Sitä isä sitten käytti näihin näyttötehtäviin. 

Porvoossa oli kaksi lehteä, oli suomenkielinen Uusimaa ja ruotsinkielinen Borgåbladet, joissa ilmoiteltiin myyntikohteita. Muuta mainontaa ei oikeastaan ollutkaan. Siihen aikaan ei juurikaan kuvattu näitä kohteita eikä laitettu hienoja esitteitä, eikä ollut sellaisia vaatimuksiakaan. 

Silloin sotien jälkeen kun ei juurikaan ollut mitään esitteitä kohteista, vaan niitä piti paikan päällä käydä näyttämässä. Joskus oli niinkin, että myyjä itse esitteli kohdetta, ja sinne saattoi asiakkaan lähettää, kun oli selvä osoite. Mutta siihen aikaan ei aina pikkuteillä ollut nimiä eikä taloilla numeroa, niin se oli vaikea lähettää ihmisiä katsomaan, jos ei itse lähtenyt mukaan näyttämään. 

Koulun ja armeijan jälkeen muutin Helsinkiin ja menin Markkinointiopistoon. Tarkoitus oli siis mennä ihan muihin hommiin kuin kiinteistönvälitykseen. Opistolla oli kuitenkin opettajana professori, joka oli myös kauppakorkeassa, ja kun opisto loppui, hänen kauttaan päädyin työskentelemään kiinteistönvälityksessä. Työskentelin ensin muutamassa yrityksessä ja sen jälkeen perustinkin oman liikkeen. 

Opiston jälkeen kiinteistönvälityksessä työskennellessäni kauppa kävi tosi villisti. Tehtiin myös rakennusliikkeiden kanssa yhteistyötä, ja saattoi olla, että ensimmäisellä näytöllä työmaakopissa – kun oli vasta perustukset tehty – niin myytiin koko talo jo! 

Kun sain omat kiinteistönvälitysoikeudet vuonna 1962 perustin ensin kotitoimiston Helsingissä. Helsingissä siihen aikaan myytiin omakotitaloja ja rivitaloja, joita esimerkiksi Pakilaan sai rakentaa. Sitten sain vuokrattua toimiston Helsingissä Mikonkatu 9:ssä, ja samaan taloon tuli SKVL myös vuokralaiseksi. Siitä se sitten alkoi, meidän yhteistyö liiton kanssa. 

Työvälineistä puhelin oli tärkeässä roolissa, ja siihen aikaan myös esitteitä tehtiin aika alkeellisilla välineillä käsin. Kyllä sekin sitten onnistui, mutta nämä esitteet piti tehdä yöllä ja päivällä sitten kauppaa. 

Lehti-ilmoittelu oli tärkeää, että saatiin kontakti ihmisiin. Mutta oli myös pidettävä yllä sellaista kortistoa, ettei asiakasta jatkossa kadotettu. Ellei meillä ollut sopivaa kohdetta asiakkaalle juuri sillä hetkellä, niin otettiin asiakkaalta tiedot ja luvattiin kertoa kun jotakin heidän toivomaa kohdetta tulee myyntiin. Tästä kertyi ihan valtava kortisto, ja siinä säästi myös ilmoittelukustannuksia, kun useimmat kaupat menivät niin, että kortistosta löytyi asiakas uudiskohteelle. 

Maaseudultahan lähdettiin työn perässä kaupunkeihin 1960-luvulla. 1960–70-luvuilla tuli kaupunkiin ihmisiä kaukaa maalta, eivätkä he olleet koskaan asuneet kerrostalossa, ja kaupunkiasuminen oli heille kovin erikoista. Mutta ei minulla mitään ongelmia tullut ihmisten kanssa. Helsingissä rakennettiin tuona aikana todella paljon. Meillä ei ollut näitä aluerakentajien kohteita myytävänä, mutta tontteja myimme niille. 

Kun muutin Kulosaareen asumaan, niin sitä joutui ns. seurapiiriin. Siitä seurasi, että minulle tuli ihan omalaatuinen asiakaspiiri. Muun muassa useita lähetystöjä tuli asiakkaiksi, ja esimerkiksi Irakin lähetystö oli meidän naapurissa ja Irakin lähettilään poika pelasi meidän pojan kanssa jalkapalloa siinä pihalla. Minusta tuli Kulosaaressa sellainen ”meidän välittäjä”. 

SKVL:n puheenjohtajan aikanani koulutus oli tärkeä asia, jolla yritettiin korottaa rimaa, että ihmisiä saataisiin koulutettua yhä paremmiksi. Lisäksi meillä oli nämä vastuuvakuutukset liitossa. Myydessä pystyi kertomaan asiakkaille, että meillä on vastuuvakuutukset, että jos joku välittäjä mokaa, niin se korvataan. Mutta ei meillä sellaisia vahinkoja sattunut, aika kommelluksitta on mennyt. 

Minulla oli esitteissä ja korteissa kotinumero, niin kyllä ne ihmiset kotiin soittivat. Ja kun asuin Porvoossa vaikka toimisto oli Helsingissä, oli niin paljon myytävää Porvoossa, niin mielellään niitä viikonloppuisin näyttelin. Varsinkin saaristossa, piti olla varta vasten veneet sitä varten, että pystyi käydä näyttämässä saaripaikkoja. Kyllä se työaika oli aika ympyriäistä.”